Luku 17.

Suunnittelin tänään spontaanisti viettäväni lokoisan elokuvaillan, kun huomasin Teemalta tulevan erään klassikkoelokuvan, Miehuuskokeen. Tiesin etukäteen elokuvan idean suurinpiirtein ja odotin Simonin sekä Garfunkelin kauniita sulosointuja. Tein lämpimiä voitaikinaleivoksia ( jotka osoittautuivat tällä kertaa todella pahoiksi), harkitsin teen keittämistä mutta koska olin kaivautunut sohvalle lämpimän huovan sisälle ja huomaamattani nörtteillyt niin, ettei teen keittämiselle ennen elokuvan alkamista jäänyt enää aikaa.

Jos vain olisin tiennyt, mitä tuleman piti, olisin keittänyt teetä. Ja sammuttanut television. Yksinkertaisesti, en vain kyennyt katsomaan elokuvaa!

Niin, kiitos vaan todella ärsyttävälle Mrs. Robinsonille, että säästin itseni sivistämisen johonkin toiseen klassikkoelokuvaan. Ei, en edes musiikinkaan vuoksi kyennyt jatkamaan elokuvan katsomista, sillä Rouva Robinson oli vain jotain niin ärsyttävää. Ärsyttävää.

Ei, älkää käsittäkö väärin, rakastan klassikkoelokuvia! Esimerkiksi Linnut ja Kauriinmetsästäjä ovat minun mielestäni upeita teoksia ja kuinka monta klassikkoelokuvaa onkaan olemassa, joita rakastaisin heti ensi hetkestä alkaen! Haaveilen joku päivä sinisen, punaisen ja valkoisen katsomisesta, mutta luulen, että tämä elokuvasarja täytyy katsoa yhdessä isäni kanssa, joka osaa kyseistä trilogiaa arvostaa, ja koska isäni asuu valitettavasti useamman sadan kilometrin päässä, jää elokuvatrilogia katsominen hamaan tulevaan. Mutta joskus, vielä joskus sen yhdessä katsomme!

Elämän ihania puolia on se, ettei kaikista tarvitse pitää. Siinä missä minä en pidä Miehuuskokeesta, joku toinen rakastaa sitä tavalla, jota en koskaan voi ymmärtää. Se, jos mikä on elämän suola! Ja ainahan voin yrittää ymmärtää, asioita joista en itse välitä. Ja vaikka en ymmärtäisi, niin ainakin olen edes yrittänyt.

Kaikesta huolimatta, Simon and Garfunkel on kaunista, aina ja iäti.