Pages



22.4.2011

Luku 72.

22.27copy


On eräs asia, mitä kaipaan pitkistä hiuksista. Kampaukset. Reilu vuosi lyhythiuksisena vaaleaverikkönä on ollut antoisaa aikaa ja jos rehellisiä ollaan, en kaipaa pitkiä hiuksia. Paitsi aina silloin tällöin, kun mieli tekisi tupeerata kunnon ampiaispesä.

Se vaati vain reilun vuoden lyhythiuksisena vaaleaverikkönä tajutakseni, että lyhyisiin hiuksiinkin voi tehdä kampauksia! Tai ainakin tällaiseen toispuoliseen malliin, jossa toinen puoli on toista pidempi.

Catwalkin hiustyyleistä reuhottavan hiuspesäkampauksen tekeminen on helppoa, vaaditaan vain yön yli pystyy nukutut hiukset. Aamulla vessan peilin edessä otetaan kampa käteen ja veden sekä kamman avulla tainnutetaan lyhyemmän puolen hiustörröttäjät pään myötäisiksi. Pitävään ja törrötysyllätyksettömään lopputulokseen saatetaan vaatia suhaus hiuslakkaa.

Pidemmälle puolelle ei oikeastaan tehdä mitään muuta, kuin kiepauteta enimmät hiukset pinnillä kiinni niin, että ne luovat illuusion pitkistä hiuksista, jotka on varta vasten föönätty, puunattu ja kammattu reuhottavaksi hiuspesäksi. Jos haluaa ilmavamman lopputuloksen, hiuksia voi kevyesti tupeerata ja sitten iskeä ne pinnin avulla kampaukseksi. Ja taas suhaus lakkaa!

Olen nyt pari päivää hengannut kampauksessani ja voi pojat, kuinka mahtavaa tämä onkaan! Kampaus on samaan aikaan ihanan hipahtava, romanttinen, Marie Antoinettemainen mutta yhtä kaikki moderni. Olen lisäksi yllättynyt siitä, kuinka hyvin ainoastaan yksi hiuspinni on suostunut pitämään hiussuortuvat siellä, missä pitääkin, tai sitten vaan kuvittelen sen vielä olevan siellä, vaikka se onkin jo aika päiviä sitten pudonnut ja maastoutunut paikkaan, mihin kaikki kadonneet pinnit menevät.

21.4.2011

Luku 71.

20.66copy

20.55copy


Monivärinen, sotkukuosinen mekkoni herätti taannoin ihastusta ja mekkoon olen luonnollisesti itsekin kovin ihastunut. Mekko on muuten mainio, mutta siinä on yksi huono puoli. Se nimittäin pakottaa asustusövereihin.

Minä en juurikaan asusteista perusta, tai oikeastaan luotan asustamisessa vähemmän on enemmän mantraan. Huivit, päähineet ja kengät, siinä ovat minun asustautumisen pilarit! Omistan todella vähän koruja ja useimmiten en todellakaan koe pakottavaa tarvetta laittaa niitä viime silaukseksi johonkin asuun. Ovat vain tiellä, näytän liian naiselta..syitä on yhtä monta kuin koruja, joita en omista.

Poikkeus näemmä vahvistaa säännön, sillä lähdin eilen liikenteeseen kuin mikäkin mustalaisnainen. Älkää käsittäkö väärin, minua ei todellakaan haittaa näyttää mystiseltä mustalaisnaiselta! Kaikki lähti siitä, kun ennen ulos lähtöä tungin turbaanin päähän ja samalla hetkellä tajusin, että voisihan sitä samalla laittaa korvakorutkin. Niin etsin koruvarastoni övereimmät korvakorut ja laitoin ne korviini.

Omaan makuuni asu on ehdottomasti överi, mutta jos sitä kerran ryhdytään tekemään jotain, tehdään se sitten kunnolla, oli se sitten siivoamista tai överiasustautumista!

20.4.2011

Luku 70.

Minä tavallaan uskon kohtaloon. Tai sattumaan. Tai lähinnä niiden yhdistelmään, kohtalokkaaseen sattumaan. Joskus asioiden vaan täytyy mennä niin, kuin ne menevät, kaikelle ikävällekin on aina syynsä, joka saattaa loppujen lopuksi osoittautua parhaimmaksi ratkaisuksi.

Sattuipa eräs päivä niin, että olin lähdössä pisteestä a pisteeseen b bussi-bussi yhdistelmällä. Kymmenen minuutin varoajalla jouduin kuitenkin ottamaan auton alleni ja mukaan liittyi piste c, jossa minun piti käydä pisteen a ja pisteen b välissä.

Itse en juuri tykkää ajaa autolla, autolla ajamisen ainoa hyvä puoli on se, että varsinkin yksin ajaessa saa vääntää musiikkisoittimen nupit kaakkoon ( ja laulaa, paitsi teillä, joissa on useampi kaista vierekkäin ja mahdollisuus siihen, että rinnalla ajava autoilija huomaa epämääräisen suun aukomisen). Voisin toki kuunnella musiikkia liikkuessani julkisilla, mutta ehkä kerran vuodessa muistan etsiä, missä talouden kannettava musiikkisoitin lymyää ja toisen kerran vuodessa siirtää sinne mieleistäni musiikkia. Autolla ajaessani kuuntelen yleensä radiota, sillä cd-levyjä en halua viedä sinne tuhoutumaan. Toki voisin polttaa mieleisiäni kappaleita cd-levylle, mutta ihmiselle, joka ehkä sen kerran vuodessa muistaa etsiä sen talouden kannettavan musiikkisoittimen, kyseinen operaatio on suorastaan ylitsepääsemätön.

Mutta niin, ollessani matkalla pisteestä a pisteeseen b pisteen c kautta, kuuntelin Bassoradiota, niin kuin aina autolla ajaessani. Bassoradio on yksinkertaisesti paras! Ollessani lähellä lopullista b pistettä, radiosta alkoi soimaan biisi, joka räjäytti tajuntani. Sinnikkäästi päätin muistaa biisistä edes jotain sanoja, ellei sitä jostain syystä basson soittolistauksista löytyisi, samaan aikaan kuitenkin nauttien mahtavista soundeista kuin viimeistä päivää, jotka kuulin elämäni ensimmäistä kertaa. Hipahtavat soundit, Cashilta lainattu fiilis sekä viheltely, niistä on hyvä biisi tehty!

Jos siis olisin tuona päivänä lähtenyt liikenteeseen julkisilla, en olisi ehkä koskaan tullut tietoiseksi tästä mahtavasta biisistä! Koska haluan laittaa hyvän kiertämään, kerroin teille tämän tarinan ja ehkä joku muukin rakastuu kyseiseen biisin kuullen sen mahdollisesti ensimmäistä kertaa elämässään.

15.4.2011

Luku 69.

15.3
15.2


Jos edellisessä postauksessa pyysin itseäni ryhdistäytymään kuluttamisen suhteen, on tänäänkin aihetta ryhdistäytymiseen. Nainen, opettele käyttämään jotain huulimaalia, jottei huulesi näytä kuin kahdelta kuolleelta pakasteseifileeltä!

Minun on myönnettävä, että olen todella laiska ylipäänsä edes rasvaamaan huuliani, yleensä iltaisin ennen nukkumaan menemistä sipaisen paksun kerroksen perusrasvaa huulille. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Ajatuskin jostain, jota täytyisi lisätä tunnin välein lisää huulille tai hinkata tunnin välein pois hammasrivistöstä, saa tuskan hien kirpoamaan huolettoman luonnonlapsen hipiälle. Puolustukseksi sanottakoon, että näissä kuvissa valo hämää vaan ei hämärrä ja vie sen vähänkin värin huulilta pois. Ja toisaalta, hipahtavat luonnonlapset eivät ehkä yleensä ole ensimmäisenä punaamassa huuliaan sävyllä jonka nimi on true blood.

Jos ei siis vielä selväksi tullut, huulipunat ja minä emme tule toistemme kanssa toimeen. En silti voinut olla luomatta pitkiä silmäyksiä tänään eräässä hippikaupassa tulipunaista huulimaalia kohtaan. Sellaista tuskin loppupeleissä itselleni haluan, mutta jonkinlainen huulivoi, jossa olisi samalla häivähdys väriä, voisi olla se minun juttuni. Sillä tuskin saisi aikaan niin suurta katastrofia, että kulkisin koko päivän punat poskilla ja hampaissa tai näyttäisin joltain muulta kuin itseltäni! Tai sitten vaan jatkan hyväksi havaitsemalla linjallani, pakasteseihuulet on myös huulet yhtälailla kuin tulipunaiset huulet!

12.4.2011

Luku 68.

12.11

12.44

12.88

12.66


Eräs päivä laskeskelin, etten ole tämän vuoden puolella ostanut yhtään normaalihintaista vaatetta ( lukuunottamatta ystävän tekemää mekkoa), vaan olen haalinut kaiken erinäisistä alennusmyynneistä tai kirppiksiltä. Selvä faktahan on se, ettei vaatekaappini tarvitsisi enää yhtäkään vaatetta täytteeksi, sillä vaikka käyttöön ne päätyvätkin, koen tuskallisina vaatteet, jotka jostain syystä jäävät vähemmälle käytölle. Luonnollinen poistuma toki pakottaa uusimaan tiettyjä vaatteita aina silloin tällöin, vaikka paha tapani onkin pitää kynsin ja hampain kiinni kulahtaneista ja reikiintyneistä vaatteista.

Siksi uskalsinkin raottaa kukkaron nyörejä Lindexillä, jonne minun ei alunperin pitänyt edes päätyä. Note to myself, ensi kerralla menen tappamaan aikaa kahvilaan, en vaatekauppaan. Tai jos päädyn vaatekauppaan, en kerää vaatteita sovitukseen sillä silmällä, että sovitan niitä tappaakseni aikaa lisää. Rahallista konkurssia en tehnyt, päinvastoin "ota kolme, maksa kaksi aletuotetta" oli aika hyvä diili. Ja vaikka tiedänkin käyttäväni jokaikistä nyt ostamaani vaatetta niiden nukkavieruksi lumpuksi päätymiseksi saakka ja vähän sen jälkeenkin, kulutuskriittinen omatunnonääneni jaksaa yhä vaan nalkuttaa asiasta. Ostit sitten kolme vaatetta. Yhdellä kerralla. Nainen, nyt jotain rotia!

Viittamainen neule on yksi alelöydöistäni, tätä katsoin jo normaalihintaisenakin. Viitta- ja kaapumaiset vaatteet ovat heikko kohtani, tiedän sen. Neppareilla saa hauskasti säädettyä, haluaako viitan hulmuavana vai tyköistuvampana, muovia tämä vaate ei ole onneksi nähnyt lainkaan! Täydellinen takin korvike lämpimiin kesäiltoihin, mutta menee tämä mainiosti tällaisenaankin.

8.4.2011

Luku 67.

8.55

8.44

8.33

8.22

Valokuvaushaaste, kuvaa lempiherkkusi/kuvaa paheesi

Minä olen pienestä pitäen ollut mustan kullan perään. Kun tajusin, että ihminen voi pyytää erinäisiä asioita, heti ensitöikseni manguin kahvia. Tarina ei kerro, kuinka kauan jouduin kahvia pyytämään, mutta jossain vaiheessa vanhemmat antoivat periksi. Ajattelivat kai, ettei nyt kuppi kahvia voi tehdä lapselle pahaa ja luultavasti lapsi pitäisi kahvikupillista pahana eikä enää ikinä pyytäisi kupillistakaan.

Nyt reilu parikymmentä vuotta myöhemmin, olen yhä edelleen tuon mustan kullan pauloissa. Olen oppinut, että kahvilla ja hyvällä kahvilla on ero, ja sillä haluanko kahvini mustana, maidolla, kylmänä, kuumana.

Jossain vaiheessa yritin leikkiä aikuista, jota kiinnostaa terveet elämäntavat ja terve vuorokausirytmi, ja join kahvini vain aamuisin. Mutta en vaan voinut sille mitään, että tunsin itseni tylsimykseksi. Kahvihammasta alkoi ajan mittaa kolottaa yhä enemmän ja eräänä iltana annoin periksi, päätin viis veisata seikasta, että kahvi vie yöuneni.

Täytyy myöntää, että tunsin itseni tylsimyksen sijaan typerykseksi, kun useana yönä pyörin sängyssä väsyneenä ja unettomana. Ajattelin kuitenkin, että tämä on vain tottumuskysymys, itsehän olen totuttanut itseni kofeiinittomaan elämään ja ei ne yöunettomuudet aiemmin olleet parin kahvikupin varassa!

Onneksi keho on jo tottunut iltaisiin kofeiinipiikkeihin, ja voi kuinka olenkaan kaivannut tuota rutiinia! Iltakahvittelu on jotain niin äärimmäisen rauhoittavaa, vaikka tykkään myös teestä, on kahvilla aina ykkössija sydämeni sopukoissa. Minä lupaan itselleni, etten enää itse keksi vastaavanlaisia typeriä lainalaisuuksia, joilla ei edes ole todellista pohjaa, sillä se on vain oman itsensä kiusaamista. Hmm, tohtisikohan vielä juoda kupillisen?

3.4.2011

Luku 66.

3.5
3.6
3.2
3.4


Minun vaatekaapissani eivät ole värit viime vuosina juuri liiemmin juhlineet. Ei sillä, että minulla olisi jotain värejä vastaan, mutta rehellisesti sanottuna en ole kokenut oloani kotoisaksi ehtakeltaisenvihreissä vaatteissa. Mutta sattuu sitä paremmissakin piireissä, menin ja ostin itselleni juurikin ehtakeltaisenvihreän mekon!

En vain voinut itselleni mitään kirppiksellä kuosin, joka muistuttaa tekotaiteellista värioksennusta, edessä. Se ei tosin ole mikään ihme, Emilio Puccin mystinen hippilook näemmä inspiroi näytöskuvien ihailun ohella rakastumaan hauskaan mekkoon! Pahus, kaivankohan seuraavalla vierailukerralla vanhempieni luona kaikki vanhat hippimekkoni esiin ja alan oikeasti pukeutumaan niihin?

Mekko on malliltaan muodoton muotoon ommeltu säkki, tosin jos vain jaksan, saatan kaventaa sitä aavistuksen tyköistuvammaksi. Toisaalta en jaksaisi enää mekkoja, joiden kanssa ei voi istuutua ruokapöytään minun ruokahalullani, kerran jouduin omilla syntymäpäivilläni vaihtamaan kesken kaiken löysemmin istuvaan mekkoon, tosin siitä saan syyttää vain itseäni, mitäs olin leiponut niin herkullista kakkua!

2.4.2011

Luku 65.

Hasbeens

Hasbeens5


Olen viime aikoina himoinnut lakritsaa. Mutta lakritsaa kauemmin olen himoinnut eräitä kenkiä, jotka ovat vihdoin ja viimein minun, puolen vuoden haaveilun jälkeen. Katsellessani kenkien kuvia, minun alkaa jostain syystä tehdä mieli lakritsaa, vaikka luonnossa kaunokit eivät ihan nyt noin lakritsanmustat ole.

Kaunokit ovat siis Swedish Hasbeensit, made in Italy. Itselläni on vähän ristiriitainen suhtautuminen kyseiseen merkkiin, sillä en ole varma, mitä mieltä olen brändistä, joka johtaa kuluttajaa harhaan, kertomalla tarinaa pienestä puukenkätehtaasta, joka sijaitsee länsinaapurissamme, teettäen kuitenkin osan kengistä jossain muussa kuin tuossa idyllisessä pienessä puukenkätehtaassa. Olen kuitenkin aidosti iloinen merkin ekologisuudesta ja kamppailusta suunniteltua vanhenemista vastaan!

Mutta lopulta rakkaus kauniiseen muotoiluun voitti. Viis siitä, mikä tarina merkillä on kerrottavanaan, kunhan itse kengät ovat kauniit! Ostin kengät Asoksen alennusmyynneistä, olin alen alkamisesta asti käynyt lähes joka päivä kyttäämässä, että onhan kenkiä vielä jäljellä ja miten valuuttakurssit vaihtelevat. Kunnes kyllästyin leikkimään talousneroa, vaan kuuntelin sydämeni ( ja ylitöistä lihonneen lompakon) ääntä. Toisaalta talousnerot ostavat kenkiä, jotka on tehty kestämään!

Olen siis enemmän kuin iloinen uusista, moderneista noita-akkakengistäni. Tai voisivathan ne olla kuin suoraan modernin Maija Poppasen jaloista ryöstetyt! En ole varmaan koskaan pitänyt jaloissani yhtä mukavan tuntuisia korkokenkiä, paitsi se minun on myönnettävä, nämä ovat oikeasti todella kankeat. En halua laskea, montako mustelmaa nilkoistani löytyy, ja kierreportaat joudun normaalin askelluksen sijaan hivuttautumaan alas. Onneksi naapurit eivät ole olleet samaan aikaan liikenteessä ja toivon mukaan tapaan heidät rapussa vasta sitten, kun kenkien nahka on ehtinyt pehmentyä. Tai vaihtoehtoisesti nilkkani ovat karaistuneet.