Luku 705-Koululiikuntatrauma

Jos kysyn, kuinka monella teistä lukijoista on traumoja koululiikunnasta, veikkaisin aika monen käden nousevan ylös. Ja jos kysyisin, mikä laji on eniten traumatisoinut, voisin kuvitella hiihdon olevan aika korkealla sijalla. Muistan lapsena olleeni todella urheilullinen, jo pienenä tärränä sivakoin kotipihassani onnessani ja minua kuljetettiinkin lasten hiihtokilpailuissa. Muistikuvieni mukaan pärjäsin niissä kohtuullisesti! Talvisin hiihdin kouluun, voisikin melkeinpä sanoa minun syntyneen sukset jalassa!

Jossain vaiheessa hiihtäminen alkoi tuntua vähän pakkopullalta. Muistan ala-asteella meillä olleen hyvin hiihtoa elävän ja hengittävän opettajan, joka myös kannusti kilpailemiseen. Mutta ollapa se yksi joukossa, jonka mielestä hiihtäminen on kivaa, kun muut koulukaverit inhosivat hiihtoa. Sanomattakin selvää oli se, että ryhmäpaineen ansiosta kaikki alkoivat inhota hiihtoa. Myös me, joiden mielestä se oli kivaa. Muistan, kun meidän piti täyttää johonkin ihmeen haasteeseen rasteja hiihdettyjen kilometrien perusteella, ja kuinka siitä tuli suorituspaineita. Myös kilpailuhenkisyys ahdisti. Onneksi meidän koulussa ei sentään saanut jälki-istuntoa, jos jätti osallistumatta koulujen välisiin hiihtokilpailuihin. Tiedän toisessa koulussa olleen näinkin tiukan linjan, joten en yhtään ihmettele, jos kyseisen koulun oppilaista kukaan ei koulusta pääsyn jälkeen ole hiihtänyt millimetriäkään!

Itselleni viimeinen niitti oli eräät koulujen väliset hiihtokilpailut, jolloin isäni lahjoi minut osallistumaan lupaamalla palkinnoksi vapaavalintaisen cd-levyn. Olin juuri saanut synttärilahjaksi cd-soittimen ja tottakai halusin kartuttaa levykokoelmaa! Ja se opettaja, joka eli ja hengitti hiihtämistä, voi kuinka onnellinen hän olikaan kun sai edes muutaman oppilaan yläluokilta osallistumaan hiihtokilpailuihin! Muistan harjoitelleeni ehkä liian ohuissa vaatteissa ja tulleeni kipeäksi, mutta tervehdyin juuri kilpailuihin mennessä. Kilpailupäivä valkesi harmaana helmikuisena päivänä, muistan isä-suksihuoltajani ottaneen tottakai keliolosuhteet huomioon. Hän on taitava voitelija! Koska olen kilpailuhenkinen, päätin kisailla tosissani. Ei, olisinhan voinut vaikka hiihtää takaperin, sillä cd-levy olisi minun jo pelkän osallistumisen ansiosta. Olin ymmärtänyt minulla olevan mahdollisuuksia jopa mitaleille, joten tottakai halusin panostaa.

Kilpailu alkoi hyvin, ladun varrella oli risteyskohdissa aikusia ohjaamassa lapsia oikealle ladulle. Paitsi yhdessä kohdassa. Kukaan ei ollut kertonut, että yhdessä kohdassa ei saa valita risteyksessä sitä latua, minkä päälle on laitettu havuja. Muistan olleeni risteyskohdassa hämilläni, ja kironneeni mielessäni koko kilpailun alimpaan maan rakoon. Mietin, että jos valitsen sen toisen, havuttoman ladun, lähden väärälle ladulle eli oikoreitille ja minut diskataan. Joten velvollisuudentunnosta valitsin sen toisen ladun. Joka oli sitten se väärä. Tajusin jossain vaiheessa valinneeni väärän ladun ja palasin takaisinpäin. Hiihtovauhtini oli kova, mutta se ei enää siinä vaiheessa auttanut, vaan taisin olla neljänneksi viimeinen! Ainoa asia, mikä minua lohdutti oli se, että koulukaverini oli tehnyt saman moan. Mutta muistan olleeni henkisesti kiukkuinen aikuisille, miksi meitä lapsia ei voitu opastaa paremmin? Miksi meistä oli kasvatettu niin kilttejä ja velvollisuudentuntoisia, ettemme uskaltaneet valita sitä "oikeaa" reittiä?

Tuo episodi oli myös osaltaan se viimeinen niitti, jolloin päätin laittaa sukset ristiin. Sain luvatun cd-levyn, se tottakai lohdutti mutta ei auttanut minua hyppäämään suksien päälle. En hiihtänyt vuosikausiin, yläasteella ja lukiossa lintsasin hiihtämisen, taisin kerran käydä kaverini kanssa liikuntatunnilla hiihtämässä niin, että etanatkin olisivat menneet ohitsemme ja todellakin oikaisimme kaikki mahdolliset reitit mitä keksimme!


En oikein tiedä, mitä tapahtui vuonna 2012. Taisin ehdottaa spontaanisti äidilleni, jonka luona olin viettämässä talvilomaa, että lähtisimme hiihtämään. Äitihän oli tippua tuolilta, samoin isäni oli ihmeissään, mitähän tuolle nyt tapahtui? Ei nimittäin ollut tavatonta, että vanhempani yrittivät houkutella minua hiihtämään ollessani teini. Jäinkin usein kotiin viettämään aikaa, kun vanhempani ( ja mahdollisesti pikkuveli ) lähtivät hiihtämään läheiseen kansallispuistoon. Mutta niin vain, vuonna 2012 uskallauduin monen vuoden jälkeen suksien päälle. Ja voi pojat, kuinka hyvältä hiihtäminen tuntuikaan! Kävinkin silloin tällöin äitini ja isäni kanssa hiihtämässä, vieraillessani heidän luonaan.

Jostain syystä sain kuitenkin tuotua sukset vasta viime vuonna tänne kaupunkiin. En tiedä, alunperin mietin pitäväni hiihtämisen mukavana maalaisharrastuksena mutta tiesin tarvitsevani jonkun hyvän talviliikuntaharrastuksen ja sitähän hiihtäminen on! Olen nyt siinä iässä, että liikuntaharrastus on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tottakai rakastan sitä arjen hyötyliikuntaa mutta koen omalla kohdallani ehdottomasti hikiliikunnan tarpeelliseksi, mutta en ole oikein löytänyt sopivaa liikuntamuotoa. Paitsi hiihtämisen, se ei rasita jalkojani niin pahasti kuin juokseminen. Vaihteleva lumitilanne tottakai aiheuttaa haasteita hiihtoharrastuksen suhteen, viime vuonna toin sukset niin myöhään että ehdin ihan muutaman kerran hiihtämään. Tänä sesonkina lähdin latujen äärelle heti, kun lumitilanne vaan sen salli! Kuluneella viikolla tuli vastaus kaikkien hiihtäjien rukouksiin ja lähdinkin heti viettämään vapaapäivän aamua ladulle. Suunnittelenkin myös, monenako päivänä ehdin tulevalla viikolla hiihtämään ja toivon lumitilanteen jatkuvan pitkään hyvänä. Uusien välineidenkin hankkiminen on mielessä, ehkä nämä vanhat vintage-karhut voisi päästää viettämään ansaittuja eläkepäiviään..

Mutta niin, takaisin niihin traumoihin. Olen etuoikeutettu, että olen saanut voitettua koululiikuntatraumani ja löydettyäni uudelleen hiihtämisen ilon. Juuri sen ilon, mitä olen todennäköisesti tuntenut silloin pienenä tärriäisenä, kotipihallani hiihtäessäni! Kaikki eivät näin onnekkaita ole ja luulen, että koulukaverini toisesta koulusta, joita uhkailtiin jälki-istunnolla, eivät jaa kanssani hiihtämisen ilosanomaa.

Onko sinulla koululiikuntatarumoja? Harrastatko urheilua?