In this Light

Kauneusblogi

Luku 705-Koululiikuntatrauma

WP_20170225_11_11_23_Pro

Jos kysyn, kuinka monella teistä lukijoista on traumoja koululiikunnasta, veikkaisin aika monen käden nousevan ylös. Ja jos kysyisin, mikä laji on eniten traumatisoinut, voisin kuvitella hiihdon olevan aika korkealla sijalla. Muistan lapsena olleeni todella urheilullinen, jo pienenä tärränä sivakoin kotipihassani onnessani ja minua kuljetettiinkin lasten hiihtokilpailuissa. Muistikuvieni mukaan pärjäsin niissä kohtuullisesti! Talvisin hiihdin kouluun, voisikin melkeinpä sanoa minun syntyneen sukset jalassa!

Jossain vaiheessa hiihtäminen alkoi tuntua vähän pakkopullalta. Muistan ala-asteella meillä olleen hyvin hiihtoa elävän ja hengittävän opettajan, joka myös kannusti kilpailemiseen. Mutta ollapa se yksi joukossa, jonka mielestä hiihtäminen on kivaa, kun muut koulukaverit inhosivat hiihtoa. Sanomattakin selvää oli se, että ryhmäpaineen ansiosta kaikki alkoivat inhota hiihtoa. Myös me, joiden mielestä se oli kivaa. Muistan, kun meidän piti täyttää johonkin ihmeen haasteeseen rasteja hiihdettyjen kilometrien perusteella, ja kuinka siitä tuli suorituspaineita. Myös kilpailuhenkisyys ahdisti. Onneksi meidän koulussa ei sentään saanut jälki-istuntoa, jos jätti osallistumatta koulujen välisiin hiihtokilpailuihin. Tiedän toisessa koulussa olleen näinkin tiukan linjan, joten en yhtään ihmettele, jos kyseisen koulun oppilaista kukaan ei koulusta pääsyn jälkeen ole hiihtänyt millimetriäkään!

Itselleni viimeinen niitti oli eräät koulujen väliset hiihtokilpailut, jolloin isäni lahjoi minut osallistumaan lupaamalla palkinnoksi vapaavalintaisen cd-levyn. Olin juuri saanut synttärilahjaksi cd-soittimen ja tottakai halusin kartuttaa levykokoelmaa! Ja se opettaja, joka eli ja hengitti hiihtämistä, voi kuinka onnellinen hän olikaan kun sai edes muutaman oppilaan yläluokilta osallistumaan hiihtokilpailuihin! Muistan harjoitelleeni ehkä liian ohuissa vaatteissa ja tulleeni kipeäksi, mutta tervehdyin juuri kilpailuihin mennessä. Kilpailupäivä valkesi harmaana helmikuisena päivänä, muistan isä-suksihuoltajani ottaneen tottakai keliolosuhteet huomioon. Hän on taitava voitelija! Koska olen kilpailuhenkinen, päätin kisailla tosissani. Ei, olisinhan voinut vaikka hiihtää takaperin, sillä cd-levy olisi minun jo pelkän osallistumisen ansiosta. Olin ymmärtänyt minulla olevan mahdollisuuksia jopa mitaleille, joten tottakai halusin panostaa.

Kilpailu alkoi hyvin, ladun varrella oli risteyskohdissa aikusia ohjaamassa lapsia oikealle ladulle. Paitsi yhdessä kohdassa. Kukaan ei ollut kertonut, että yhdessä kohdassa ei saa valita risteyksessä sitä latua, minkä päälle on laitettu havuja. Muistan olleeni risteyskohdassa hämilläni, ja kironneeni mielessäni koko kilpailun alimpaan maan rakoon. Mietin, että jos valitsen sen toisen, havuttoman ladun, lähden väärälle ladulle eli oikoreitille ja minut diskataan. Joten velvollisuudentunnosta valitsin sen toisen ladun. Joka oli sitten se väärä. Tajusin jossain vaiheessa valinneeni väärän ladun ja palasin takaisinpäin. Hiihtovauhtini oli kova, mutta se ei enää siinä vaiheessa auttanut, vaan taisin olla neljänneksi viimeinen! Ainoa asia, mikä minua lohdutti oli se, että koulukaverini oli tehnyt saman moan. Mutta muistan olleeni henkisesti kiukkuinen aikuisille, miksi meitä lapsia ei voitu opastaa paremmin? Miksi meistä oli kasvatettu niin kilttejä ja velvollisuudentuntoisia, ettemme uskaltaneet valita sitä "oikeaa" reittiä?

Tuo episodi oli myös osaltaan se viimeinen niitti, jolloin päätin laittaa sukset ristiin. Sain luvatun cd-levyn, se tottakai lohdutti mutta ei auttanut minua hyppäämään suksien päälle. En hiihtänyt vuosikausiin, yläasteella ja lukiossa lintsasin hiihtämisen, taisin kerran käydä kaverini kanssa liikuntatunnilla hiihtämässä niin, että etanatkin olisivat menneet ohitsemme ja todellakin oikaisimme kaikki mahdolliset reitit mitä keksimme!

WP_20170225_11_11_39_Pro (2)
En oikein tiedä, mitä tapahtui vuonna 2012. Taisin ehdottaa spontaanisti äidilleni, jonka luona olin viettämässä talvilomaa, että lähtisimme hiihtämään. Äitihän oli tippua tuolilta, samoin isäni oli ihmeissään, mitähän tuolle nyt tapahtui? Ei nimittäin ollut tavatonta, että vanhempani yrittivät houkutella minua hiihtämään ollessani teini. Jäinkin usein kotiin viettämään aikaa, kun vanhempani ( ja mahdollisesti pikkuveli ) lähtivät hiihtämään läheiseen kansallispuistoon. Mutta niin vain, vuonna 2012 uskallauduin monen vuoden jälkeen suksien päälle. Ja voi pojat, kuinka hyvältä hiihtäminen tuntuikaan! Kävinkin silloin tällöin äitini ja isäni kanssa hiihtämässä, vieraillessani heidän luonaan.

Jostain syystä sain kuitenkin tuotua sukset vasta viime vuonna tänne kaupunkiin. En tiedä, alunperin mietin pitäväni hiihtämisen mukavana maalaisharrastuksena mutta tiesin tarvitsevani jonkun hyvän talviliikuntaharrastuksen ja sitähän hiihtäminen on! Olen nyt siinä iässä, että liikuntaharrastus on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tottakai rakastan sitä arjen hyötyliikuntaa mutta koen omalla kohdallani ehdottomasti hikiliikunnan tarpeelliseksi, mutta en ole oikein löytänyt sopivaa liikuntamuotoa. Paitsi hiihtämisen, se ei rasita jalkojani niin pahasti kuin juokseminen. Vaihteleva lumitilanne tottakai aiheuttaa haasteita hiihtoharrastuksen suhteen, viime vuonna toin sukset niin myöhään että ehdin ihan muutaman kerran hiihtämään. Tänä sesonkina lähdin latujen äärelle heti, kun lumitilanne vaan sen salli! Kuluneella viikolla tuli vastaus kaikkien hiihtäjien rukouksiin ja lähdinkin heti viettämään vapaapäivän aamua ladulle. Suunnittelenkin myös, monenako päivänä ehdin tulevalla viikolla hiihtämään ja toivon lumitilanteen jatkuvan pitkään hyvänä. Uusien välineidenkin hankkiminen on mielessä, ehkä nämä vanhat vintage-karhut voisi päästää viettämään ansaittuja eläkepäiviään..

Mutta niin, takaisin niihin traumoihin. Olen etuoikeutettu, että olen saanut voitettua koululiikuntatraumani ja löydettyäni uudelleen hiihtämisen ilon. Juuri sen ilon, mitä olen todennäköisesti tuntenut silloin pienenä tärriäisenä, kotipihallani hiihtäessäni! Kaikki eivät näin onnekkaita ole ja luulen, että koulukaverini toisesta koulusta, joita uhkailtiin jälki-istunnolla, eivät jaa kanssani hiihtämisen ilosanomaa.

Onko sinulla koululiikuntatarumoja? Harrastatko urheilua?

12 Kommentit

  1. Kyllähän nuo hiihtokisat traumansa ovat jättäneet enkä suksien päälle ole suostunutkaan ala-asteen jälkeen o.O Toivottavasti nykykoulumaailmassa osataan hoitaa homma paremmin kotiin eikä aiheuteta jopa elinikäisiä traumoja lapsille..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin veikata aika monen traumatisoituneen :( Toivotaan että nykyään olisi vähän leppoisampi meininki! ^_^

      Poista
  2. Kellepä ei olisi koulun hiihtokisat aiheuttaneet traumoja (latua!) ;) Inhosin kouluaikoina ulkolajeja, kuten hiihto, suunnistus ja pallopelit (lähinnä pesäpallo). Viimeksi hiihdin vuonna 1974! Jep! Kertoo innostani ko. lajia kohtaan edelleenkin;) No, onneksi olen jo vuosikymmenet voinut valita miten liikun ja löytänyt itseäni miellyttävät jutut (pyöräily, kävely, jumppa).
    Ihanaa sunnuntaita!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä rakastin pesäpalloa, suunnistus oli kans kivaa ( kun koulun vieressä oli ihana metsä ). Onneksi viimeistään aikuisena voi valita lajit, joita kohtaan tuntee paloa :) Kävelystä ja pyöräilystä tykkään kans, jumppa- tai sali-ihmistä musta ei kyllä saisi.

      Ihanaa alkavaa viikkoa!

      Poista
  3. Mulla on traumat lentopallosta, syy, että sisäliikuntatunneilla ei voitu koskaan pelata muuta, vaikka kuinka ehdottelin, että miten olisi koripallo, sähly tai muu joukkuelaji. Ei opettaja oli hulluna lentopalloon ja sitä hakattiin sitten sormet sohjoksi asti, saan vieläkin koko lajista vilunväreitä. Meillä puolet luokasta lintsasi esim. hiihdosta ja uinnista, vaikka millä verukkeilla, joten ne oli lajeja joita rakastin, sai tehdä vapaasti mitä vain, toki asiaa edesauttoi se, että olin molemmissa hyvä, joten ne olivat helppoja lajeja itselle silloin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on kyllä niin ihmeellistä, että opetaja voi dominoida omaa lempilajiaan noin vahvasti :( Eihän siinä ole mitään järkeä, että aina sitä samaa, se takuulla tappaa kaiken mielenkiinnon! Toivotaan, että nykyään meininki olisi vähän vapaampaa ja monipuolisempaa.. Mä lintsasin vasta yläasteella, kun oli isompi ryhmä ja siihen oli helpompi hukkua :D Ala-asteella liikunta oli muuten kivaa, mutta tosiaankin kilpailuhenkisyys ärsytti, samoin ihmeellinen sopuliviha jotain ajia kohtaan on jälkikäteen tosi hupsua :D

      Poista
  4. Minulla nimenomaan on trauma hiihdosta. Koulun hiihtopäivä on aiheuttanut sen. Samoin on trauma sukeltamisesta, koska liikunnan opettajani tiputti minut uima-altaaseen, enkä ehtinyt pitää nenästä kiinni, vedin siis vettä kunnolla nenään ja nenästäni alkoi valua verta. Siinä sitten säikähtäneenä kirosin ääneen ja jouduin saunaan jäähyllä. Uimisesta tykkään kuitenkin, mutta en ole edelleenkään mikään huippusukeltaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai kauhistus, ihan hullua tuollainen että tiputetaan uima-altaaseen :( Ja sitten vielä laitetaan jäähylle! Toivon mukaan nykyään meininki olisi vähän lempeämpää..

      Poista
  5. Mä olen aina ollut urheilullinen ja hyvä lähes kaikessa liikunnassa, mutta hiihto ja luistelu ovat nounou! En vaan osaa :D. Toki perustyyli menee hiihdossa, mutta koulukisoista jäi "trauma", koska olin ainoa joka ei osannut kunnolla luistelutyyliä. Olin kirjaimelliseti perässähiihtäjä. Mutta voisin kyllä kuvitella kuinka hienoa olisi nyt lähteä meren jäälle upeaan auringonpaisteeseen hiihtämään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että saisit selätettyä hiihtotraumat, sillä sellainen leppoisa "sunnuntaihiihtely" on just ihan parasta ^_^ En mäkään luistella osaa, perinteinen tyyli on paras :) Mä muistaakseni tykkäsin luistelusta ja taisin haaveilla taitoluistelijan urasta, mutta vain haaveilla :D Olin kuitenkin realisti, haha :D

      Poista
  6. Meillä oli myös hiihtokilpailuja koulussa, niin oman koulun sisäisiä kuin koulujen välisiäkin. Oman koulun kisoissa taisi olla kaikilla osallistumispakko. En ollut koskaan hyvä talviurheilulajeissa ja inhotusta niihin lisäsi persaukisen perheen kyky ostaa uusia urheiluvälineitä lähes joka talvi. Olin parempi yleisurheilussa ja joukkulajeissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on muuten totta, talviliikuntavälineet on aika iso kustannuserä ja täten lapset ovat eriarvoisia, kaikilla perheillä ei välttämättä ole rahaa ostaa pakollisia liikuntavälineitä :( Toivotaan että nykyään sellainen pakko osallistua-olisi menneen talven lumia!

      Poista

Lähetä kommentti

Follow