Viimeisimmässä blogikirjoituksessa filistelin Pariisia ja kerroin, miten minun on sinne ikävä. Kävimme ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 2009 ja silloin rakastuin kaupunkiin. Ajattelinkin nostalgian kunniaksi julkaista vanhan blogini kirjoituksen, tämän luettuani ymmärtänette miksi hullaannuin kaupungista! Tuo matka oli ikimuistoinen ja tulen aina muistamaan sen. Erityisesti tämän kirjoituksen ilta on ihana muisto, mitä vaalin sydämessäni. Kirjoitus on julkaistu alunperin vuonna 2009.
Jäähyväisten jättäminen on aina tuskallista. Mutta, kun sen tekee tavalla, jonka muistaa koko loppuikänsä, eivät hyvästit tunnu lopullisilta.
Tyttö puki viimeisenä iltanaan Pariisissa ylleen neulemekon ja sujautti jalkaansa korot. Rankkasade muutti seurueen illallissuunnitelmat, he päättivätkin mennä ensimmäisestä vastaantulevan ruokapaikan ovesta sisälle sen sijaan, että olisivat kävelleet pari korttelin päähän, suunnitelmiensa mukaan.
Vaikka matka oli lyhyt, se onnistui kastelemaan seurueen sateenvarjoista huolimatta. Mutta astuessaan ovesta sisälle, seurue hämmentyi ja unohti äsken vallinneen sateen. He olivat astuneet sisään ihmemaahaan.
Ravintolan seinät oli vuorattu täyteen valokuvilla kuuluisuuksista, ruokatiloja toisistaan erottivat runsaat ja kirjavat, prameatkin verhot. Isosta peilistä pystyi näkemään kaikki muut paikalla olijat ja ikkunoissa roikkuvat joulupukki ja joulukoristeet loivat oman tunnelmansa kerrostalo kaksion kokoiseen tilaan. Seurueen vastaanottanut ravintoloitsija oli kuin vanha ranskalainen konsanaan, pieni mies raitapaitoineen ja baskereineen mongersi epämääräistä ranskan ja italian sekoitusta. Paikka oli vinksahtanut, mutta hyvin lämpimällä tavalla. Tavalla, joka sai hymyn huulille.
Seurueen tilattua ruoat he keskittyivät seuraamaan jo ehkä vähän dementoituneen ravintoloitsijan toimia, henkilökunnalle hän oli tuima, mutta asiakkailleen hymyili, siinä välissä unohtaen sen monennen kerran, mitä olikaan tekemässä, ilmehtien dramaattisesti. Mutta seurueen pöytä notkui herkuista, myös sellaisista, joita he eivät edes olleet tilanneet! Ehkä ravintoloitsija vain oli vieraanvarainen.
Kesken ruokailun tuo ravintoloitsija pisti levyn soimaan. Tyttö kuunteli hämmentyneenä, mikä levy mahtoikaan olla-ja tunnisti hallelujah kappaleen. Hurmion katkaisi karjaisu, mitä nyt tapahtuikaan? Ravintoloitsija olikin alkanut laulamaan tenoriäänellään taustalla soivaa kappaletta, se oli hetki, jolloin tyttö oli lumoutunut- Moulin Rougen ohella. Tyttö sekä muu seurue pohtikin, mahtoiko ravintoloitsija luoneen aikoinaan uran oopperalaulajana ja laittanut eläkepäivinään pystyyn italialaisen ravintolan. Se, jos mikä, on ollut ihana ratkaisu, sillä tytön sydän jäi itse Pariisin ohella myös Luigin ravintolaan-sitä illallista hän ei koskaan unohda.
Ihana muisto ❤️
VastaaPoista<3 Tämän tulen muistamaan aina!
PoistaVoi miten liikuttava muisto<3
VastaaPoistaTämä kyllä viimeistään sinetöi roihahtavan rakkauteni Pariisia kohtaan <3
PoistaIhana muisto! <3
VastaaPoistaNiin kyllä on <3
PoistaMiten ihana muisto! <3 Tuli kylmät väreet kun luin tätä! Ihan kuin jostain elokuvan kohtauksesta tämä :)
VastaaPoista<3 Olen iloinen, että aikoinaan kirjoitin illasta, sillä hyvinhän voisi olla, ettei sitä enää nyt muistaisi :D Ja hassua, kun tämä kirjoitus on roikkunut noissa "suositut kirjoitukset" -listalla jo tosi kauan! Mutta ihana kuulla, että kirjoitus iski "selkäpiihin" ^_^ Tämä olisi hyvin voinut olla jostain leffasta, totta tosiaankin :D
Poista