Luku 48.

Sain ihastuttavalta Ravenwavesilta viime vuoden puolella kutsun osallistua valokuvahaasteeseen, johon kyselin teiltä lukijoilta kuvausaiheita. En ole kyseistä haastetta unohtanut, vaikka niin olisi voinutkin kuvitella, mutta myönnän kyllä olleeni sen verran dementinen, etten ikinä muista hosua kameran kanssa kotona kuvaten haasteen mukaisia asioita. Kunnes tänään lämmittävä, kulman takana olevasta keväästä kielivä auringonpaiste herätteli minua talvihorroksesta ja sai ryhtymään tositoimiin.







Kuvasin siis käytössäni olevan laukun sisällön. Laukku on uusvanha, uusi siis minulle mutta iältään lähes samaa luokkaa, kuin mitä elämänkumppanini. Veikkaan elämänkumppaniani kuitenkin nuoremmaksi. Laukun löysin kirppikseltä ja emmin hetken, ostanko sen vai en, sillä se ei ollut mikään euron löytö.

Tiesin kuitenkin sen, mitä seuralaisenikin minulle toitottivat, jos et sitä osta, niin jäät katumaan. Ja juuri tämän tyylistä laukkua olenkin etsinyt, rentoa jättiä, johon mahtuu järkkärin ja miniläppärin ohella vielä lompakko ja kaikki muu, mitä mukanani kuvittelen haluavani kantaa. Ja isot propsit pitkälle hihnalle, jonka ansiosta ongelma nimeltään olalta tippuva laukunhihna on enää vaan historiaa! Ilmeisesti minun täytyy lähteä useammin Annen kanssa kirppiksille, sillä teen aina silloin mahtavia löytöjä, ensiksi se ihana eläinkuosimekko ja nyt tämä laukku.







Mutta laukkuni oli siis tänään niellyt muistikirjan, metalliliiton(!) kalenterin, YTV:n aikatauluoppaan, lompakon, minikokoisen hiuslakan, tumppujen, Tummelin sekä purkan lisäksi pienen pussukan, jossa mukana kulkee kyniä, auton lukkosula, huulirasva, särkylääkettä sekä kotiavaimet. Norppis halusi tietää, onko avainnippuni yksi suuri epämääräinen nippu, mutta sitä se ei ole. En kanna mukanani kuin koti- sekä pyöränavainta. Ja näemmä muutamaa avainta, joista en tiedä mihin lukkoon ne käyvät. Avaimenperät on muuten lahjaksi saadut, mutta kissan olen itse ostanut joskus kymmenen vuotta sitten herkässä teini-iässä.

Jos muuten minä saisin päättää, maailmassa ei olisi mitään muita kuulakärkikyniä, kuin nuo Bicin oranssit, joissa on sininen korkki. Niillä on vaan niin hyvä kirjoittaa, kerrankin kynä jolla käsialani ei näytä pelkältä epämääräiseltä koukeroinnilta, vaan linjakkaalta josta saa myös joku muu kuin minä selvää!

Lukkosula on tullut talven mittaan tutuksi, tosin siitä ei ole apua, jos pyrkii väärään autoon sisälle. Jouduin eräs kerta hakemaan varta vasten kaupasta lukkosulaa, kun auton ovet eivät auenneet. Niin, ne jäivät aukeamatta myös lukkosulakäsittelyn jälkeenkin, mutta syytän siitä sitä roistoa, joka kehtaa parkkeerata muutaman auton päähän meidän autosta aivan identtisen auton! Ja kerta ei edes ollut ensimmäinen. Harkitsen auton maalaamista seeprakuosiseksi, ehkä silloin onnistun sen myös löytämäänkin. Tai sitten tatuoin rekisterinumeron sormen syrjään, josta voin aina luntata, onko auto oikea vai ei.

Lisää kuvia luvassa, kun saan joku toinen päivä samanlaisen tomeruuskohtauksen.