Pages



29.10.2010

Luku 10.

29.3


29.6


29.7



En tiedä, kuinka normaalia on pitää tätä aikaa vuodesta parhaana. Mutta minä pidän. Rakastan lehdistä paljaana olevia puita, jotka luovat synkän, melkein ahdistavan silhuetin samettisen sepianvärisenä hohkavaa taivasta vasten. Rakastan maata vasten ruskeana nuokkuvia kasveja sekä lehtiä, kaikki on kauneimmillaan tavalla, jonka romanttiseen synkistelyyn taipuvainen ihminen ymmärtää. Karua, mutta kaunista. Surullista, mutta silti toiveikasta. Ehkä olen imenyt vaikutteita liiaksi Twin Peaksista, ehkä olen kuunnellut liikaa Curea, ehkä lähestyvä syntymäpäivä saa minut joka vuosi heräämään tähän karun kauniiseen vuodenaikaan. Ehkä, tai sitten olen vaan syntynyt tällaiseksi.

Fiilistely on parasta silloin, kun on fiiliksen mukaiset vaatteet. Entisen blogin puolella koin herätyksen midihelmojen suhteen, vaikka omistankin upean midimittaisen hameen, en pistänyt pahitteeksi villaisen midimekon löytymistä. Se on juuri sellainen, millaiseksi sen kuvittelinkin, ja mitä parasta, löysin sen kirppikseltä! Nyt syksy tuntuu vielä entistä kauniimmalta, kun sen voi viettää ihanassa villamekossa.

28.10.2010

Luku 9.

Minä rakastan 60-luvun soundia. Siinä on jotain vaan niin mahtipontista, mutta silti kepeää. Suloista, mutta samalla jotain nyrjähtänyttä. Vaikka tykkäänkin paljon 60-luvun alkuperäistä soundeista, pidän silti parhaimpina tässä ja lähi hetkessä syntyneitä sointuja, joissa kuuluvat vaikutteet tuolta vuosikymmeneltä, kuten esimerkiksi yhtyeillä Peter Bjorn and John sekä Raveonettes. Voitte siis vain kuvitella, kuinka riemuissani olinkaan löydettyäni yhtyeen nimeltään Best Coast!

Raflaavat kitarat, 60-luvun kepeä soundi sekä rakkaudesta-epätoivoisesta ja katkeran suloisesta sellaisesta kertovat sanoitukset ovat tae, etten voi yhtyettä vastustaa. Yllättävää kyllä ainakin itse löydän yhtyeen soundista myös jotain 90-lukulaista, aavistuksen grungehtavaa otetta. Jokatapauksessa mainio yhtye, ei ehkä se maailmaa järisyttävin, mutta silti rakastettavissa oleva!




26.10.2010

Luku 8.

26.3


Kahdeksan syytä, miksi aiemmin julkaistu asu on oikeutettu uudelleen julkaistavaksi.

1. Puuvillasamettinen musta minihame, musta-valkoinen raitapaita sekä herkkä nudepersikkainen neulenuttu kuulostavat yhdistelmältä, joka ei toimisi, mutta yllättäen kun ensimmäisen kerran vahingossa yhdistät vaatteet toisiinsa, ihastut ikihyviksi niiden yhdistelmään.

2. Niin, asu on yksinkertaisesti parhautta, rakastat sen boheemia pohjavirettä, joka ammentaa vaikutteita 40-luvun jämptistä sekä ryhdikkäästä mutta herkästä tyylistä.

3. Olet asun myötä ymmärtänyt, kuinka uusilla vaatteilla saa luotua yllättävänkin vanhahtavan näköistä ulosantia.

4. Mutta asun uudet vaatteet ovat kaikki aikoinaan löydetty kirppiksiltä, uusi on uusi vanha!

5. Olet huomannut, että asusta on muodostunut sinulle eräs luontevimmista asuista.

6. Luonteva asu on sangen luontevaa pukea ylleen silloin, kun aikaa kotoa uloslähtemiseen on vain puoli tuntia. Aikaa olisi toki ollut enemmänkin, jos kellon olisi annettu herättää aiemmin. Kahden tunnin yöunien jälkeen kello olisi kyllä saanut olla herättämättä lainkaan.

7. Luonteva asu on hyvä vaihtoehto myös sellaisena päivänä, jolloin pelkäät maanantain saapuvan uudelleen, valeasuun pukeutuneena, huolimatta juuri siitä että eilinen oli maanantai kaikista valeasuista riisuutuneena.

8. Ja yksinkertaisesti, tykkäät asusta niin paljon, että voisit pukeutua siihen vuoden jokaisena päivänä, sillä se on vaan henkilökohtaista loistavuutta, ei laiskuutta ( ainakin jos minulta kysytään, kröhm).

22.10.2010

Luku 7.

22.5

Minun on heti ensi alkuun tehtävä eräs asia selväksi. En ole pitsin ylin ystävä. Pitsi on kaunista, mutta en ole päässyt sen syvimmän olemuksen kanssa sinuiksi. Koen oloni pitseissä liian hienoksi, liian vampiksi, liian pin-upiksi, liian gootiksi, liian..kaikeksi, mitä en halua tyylini viestittävän. Hienoudessa, pin-upissa sekä gooteissa ei ole mitään vikaa, päinvastoin miellän itseni jollain tavalla henkisesti gootiksi, mutta en vain omassa tyylissäni allekirjoita kyseisiä ominaisuuksia.

Mutta kukkamekon jälkeen koitti toinen mullistava päivä, pukeuduin pitsimekkoon, sekin on itsetehty, kuten kukkamekko. Kun löytää täydellisen asian, sen hankkimista ei kannata jättää väliin, näin kävi kohdallani kun löysin minulle sopivan pitsikankaan. Tykkään pitsikuosin pitsimäisyydettömyydestä ja sen vanhahtavasta, alusvaatemaisesta otteesta. Tässäkin kankaassa väri oli kuin minulle tehty, hullu olisin ollut jos en sitä olisi hankkinut. Vaati vain puoli vuotta, että sain tehtyä siitä vaatteen, ja sekin oli jäädä tekemättä, sillä olin keksinyt jemmata kankaan vähän liiankin hyvään säilytyspaikkaan. Pelästyin, olinko onnistunut heittämään sen roskikseen siivotessani, mutta onneksi, onneksi löysin sen lymyämästä kudinpuikkojen sekä muutaman lankakerän sangen ankeasta seurasta.

Myönnän, että vuosi sitten kangas olisi jäänyt ostamatta. Silloin se olisi ollut liian tyttömäinen. Mutta olen oivaltanut ja monta kertaa aiemminkin hehkuttanut, että saan tyttömäiset toimimaan, kun yhdistän niihin rohkeasti jotain miesmäistä. Kulunutta ja kliseistä ja aivan liian helppoa, mutta juuri siksi parasta. Kiitos päätökseni leikata hiukset lyhyiksi, tyttömäiset elementit eivät näytä ylläni liian hempeiltä! Kengiksi kun vielä valitsee ronskit mieskengät, voin olla varma siitä, etten ole kaatanut purkillista siirappia ylleni, vaan näytän itseltäni-siirapin kun nautin mieluiten yhteyksissä, jotka liittyvät ruokaan.


22.2


Loppuun vielä kuva, josta selviää, etten ihan pelkällä pitsihepeneellä ollut liikenteessä ja se, etten omista täydellisesti ylhäällä pysyviä saappaita. Miltähän näyttäisivät sukkanauhat saappaita ylhäällä pitämässä?

21.10.2010

Luku 6.

Kirpputorit, nuo arjen aarreaitat! Juttujani jo edellisen blogin puolella lukeneille ei varmaan tule yllätyksenä, kuinka rakastankaan kirpputoreja. Olen luuhannut kirpputoreja läpi jo lähestulkoon 16-vuotta ( hui, mikä luku tuo oikein onkaan!) ja opettanut siinä samassa aiemmin kirpputoreja vieroksuneen äitini kunnon kirppishaukaksi. Rakastan sitä, kuinka koskaan et voi etukäteen tietää, mitä tulet löytämään vai löydätkö ylipäänsä yhtään mitään. Jännityksen tunne kutkuttaakin monesti mahan pohjaa, kun astut kirppiksen ovesta sisälle. Monta kertaa olen lähtenyt kirppikseltä tyhjin käsin, toisaalta lähes yhtä monta kertaa löydän etsimäni asian, jonkun jota olen saattanut etsiä jopa vuosikaudet! Kirppikset ovat mainioita myös lompakon kannalta, tosin ainoastaan siinä tapauksessa, mikäli et päädy ostamaan koko kirpputorin tarjontaa tyhjäksi.

Toisaalta, olen herännyt myös siihen ajatukseen, etteivät kirpputorit välttämättä ole se ekologisin tai eettisin vaihtoehto suorittaa ostoksia. Valitettavan usein kirpputoreilta löytyy piraattituotteiden sekä sangen epämääräisen sälän myyjiä, voi jos minulla joskus olisi kirpputori, asettaisin porttikiellon sellaisille ihmisille, jotka moisia koittaisivat tuoda kirpputorilleni myyntiin!

Muistan myös sen, kuinka suhteellisen uuden tuotteen löytäminen kirpputoreilta oli harvinaisuus 2000-luvun alussa, nyt melkein jokainen kirppikseltä löytyvä vaate tuntuu uudelta, viimeisen sesongin rätiltä. Kannatan ehdottomasti sitä, että ihmiset laittavat käyttämättä jääneet vaatteet ennemminkin kirppiksille kuin kaatopaikalle, mutta liekö kierrättämisen helppous johtanut siihen, että ihmiset ostavat huolettomammin uusia kulutushyödykkeitä, "no jos tää ei sovi, tän voi aina myydä kirppiksellä pois?". Kannustaako tällaisten muiden hutien ostaminen siihen, että niiden mentyä kaupaksi, niitä myynyt ihminen saa ostaa lisää huteja?

Onnekseni olen itse päässyt lähestulkoon irtautumaan moisesta ajatuksesta, ja olen nykyään hyvin tarkka, mitä kirpputorilta tai ylipäänsä kaupasta ostan. En todellakaan halua täyttää kaapeja jollain ihan kivalla sälällä, joka myydään kerran käytön jälkeen pois. Hutiostoksia toki edelleenkin teen, mutta on ihanaa huomata, että niitä tulee tehtyä oikeasti todella harvoin!

Olen myös huomannut, että kirppiksillä on eroja. En juurikaan tykkää kirppiksistä, joissa kaikki asiat ovat lajiteltu valmiiksi, mikään ei ole niin masentavampi näky kuin pitkä rekillinen mustia hameita. Mustia hameita toisensa perään, jotka näyttävät kaikki päällisin puolin aivan samalta. Toki kun vaan jaksaa selata rekkejä läpi, saattaa tehdä yllättäviäkin löytöjä. Tällaisten kirpputorien sijaan rakastan itsepalvelukirppiksiä, joissa et ikinä tiedä, mitä seuraavasta myyntikojusta löytyykään, vanhoja jalluja vai hienoja vintagemekkoja! Minusta on itseasiassa todella hauskaa ihan vaan selailla ja tonkia tällaisia myyntipaikkoja, inspiroitua jostain oudosta tavarasta vaikka et sitä loppujen lopuksi ostaisikaan. Tosin ne jallut jätän muille selattaviksi. On jaloa pitäytyä vain ja ainoastaan ihastelemisessa, ja mitä parasta, se ei maksa mitään!

17.10.2010

Luku 5.

17


17.3



Rehellisesti sanottuna en olisi iki kuuna päivänä voinut kuvitella tällaisen päivän vielä joskus koittavan. Sellaisen päivän, jolloin pukeutuisin kukkamekkoon. Ja vieläpä itse tehtyyn kukkamekkoon!

Kaikki lähti viime talvena. Olin matkalla kotiin, tapani mukaan nuokahtelin sillä junan tasainen kyyti oli omiaan kuljettamaan höyhensaarille. Havahduin kuitenkin horroksesta, kun näin erään kauniin naisen, jolla oli yllä kaunis kukkamekko sekä kauniit moposaappaat. En tiedä, huomasiko nainen tuijotustani, mutta sillä hetkellä ymmärsin, etteivät kukkamekot ole välttämättä vihollisia. Olin pitänyt niitä aiemmin kovin pikkutyttömäisinä ja liian romanttisina ja liian minulle sopimattomina ja olin kuvitellut että minun kokeiluni niiden kanssa olisivat jo kokeiltu. Ymmärsin, että jokaiselle on olemassa kukkamekko, jos koskaan kukkamekkoon haluaakaan pukeutua.

Alunperin halusin kukkamekon mustalla pohjalla ja pienen pienillä ruskeasävyisillä kukkasilla. Sellaista en vaan löytänyt. Löysin kuitenkin kankaan, joka muuten täytti kriteerini, mutta mustan pohjan sijaan oli ruskea. Päätin joustaa periaatteistani ja sitä paitsi, ruskea sopii minulle täydellisesti.

Niin tein, työllä ja tuskalla itselleni kukkamekon. Se oli jo kuukauden päivät odottanutkin viimeisiä ompeleita, jotka sain tovi sitten viimeisteltyä. Ja kuinka ihastunut olenkaan mekkoni vanhahtavaan tunnelmaan, jota ruskeavoittoisuus korostaa! Olen silti sopinut itseni kanssa, että käytän mekkoa ainoastaan korottomien kenkien kanssa, jyreät ja poikamaiset jalkineet tuovat mekon rinnalle rakastamaani kontrastia. Sitä sellaista, minkä kanssa ylipäänsä kykenen käyttämään kukkamekkoa.

Luku 4.

Minulla on sangen ristiriitainen suhtautuminen korkokenkiin. Ollessani kolmetoista vuotias, sain ensimmäiset korkokenkäni. Ne olivat hienot, mutta koska en silloin osannut ostaa oikean kokoisia kenkiä, menivät kengät aika nopeasti rikki. Toisekseen, en suostu uskomaan, että kengät olisivatkaan mitään laatutekoa olleet. Mutta voi, kuinka hienot ne olivatkaan!

Ensimmäisten korkokenkien jälkeen koitti tennari- sekä maiharikaudet. Ja aina välillä palasin takaisin korkokenkiin. Ajat, jolloin olin vasta saavuttamassa sen kahdeksantoistan vuoden virstanpylvään, kuluivat ahkerasti maailman hienoimmissa 70-luku vaikutteisissa tekomokkasaapikkaissa, ne yhdistettynä boheemiviritteisiin asuihin kun pääsi lähes baariin kuin baariin näyttämättä papereita, joita minulta ei vielä silloin siis löytynyt. Mitä nyt muutaman kerran kavereilta lainatut, mutta se onkin sitten jo vallan toinen juttu.

Täytettyäni kahdeksantoista, ei enää pitänyt näyttää vanhemmalta, kuin mitä oli. Tennarit saapuivat takaisin kuvioihin, korkoja käytin lähinnä kerran vuodessa. Kunnes, jossain vaiheessa havahduin kesken tennarikauteni korkokenkien kauneuteen. Rakastuin niiden muotoiluun sekä lisäsentteihin, joita ne tarjosivat sangen lyhyelle ihmiselle. Koin, että elämä ilman korkokenkiä oli kuin elämä ilman happea. Ne vain piti löytyä jalasta, olivatpa jalat kuinka henkihieverissä tahansa! Käytin ahkerasti korkokenkiä, sekä kerrytin kenkäkokoelmaa, löytäen aina vaan uusia korkokenkäyksilöitä. Kunnes tapahtui jotain, mitä en oikein vieläkään kunnolla tajua.

Minä rupesin inhoamaan korkokenkiä. Inhosin sitä, miltä ne näyttivät jaloissani. Inhosin sitä, mitä ne tekivät asuilleni. Minä näytin liian naiselta! Yritin sinnikkäästi laittaa korkokenkiä jalkaani, mutta minusta alkoi tuntua siltä, ikäänkuin jalkani oikeasti hyljeksisivät korkoja. Korkokengät tuntuivat yksinkertaisesti niin vääriltä.

Mutta en sentään ole täysin korkoja hylännyt. Olen vain rakastunut toisenlaisiin korkoihin. Kiilakorkoihin. Ymmärsin oikeastaan vasta muutama päivä takaperin, miksi pidän niin paljon kiilakoroista. Niissä on mielestäni jotain androgyyniä, ne eivät statussymbolin lailla loista niin naisellisuutta, kuin miehisyyttäkään. Ne jalassa tunnen itse olevani oikeammalla tavalla nainen, kuin normaaleissa korkokengissä.

Olenkin onnistunut löytämään omaa visuaalista silmääni miellyttäviä kiilakorkoja, joista osa on nähtävissä postauksen lopussa olevissa kuvissa. Niissä pitää olla aavistus avantgardistisuutta sekä funktionalismia, rakastan sekä puhtaita, selkeitä linjoja ja tottakai, monikäyttöisyyttä. Vielä jos jostain onnistuisin löytämään nuo Finskit täydelliset kiilakorot, olisin onnentyttö, joka söisi puoli vuotta pelkkää kaurapuuroa. Vai hyväksyisiköhän verottaja ne työvaatehankintoihin?


kiila4

kiila3


kiila2


kiila1


kuva Finskeihin täältä

14.10.2010

Luku 3.

14.6


1413

14.7


14.2


1412


14.4


14.5


14.3


Minun mielestäni me ihmiset seikkailemme aivan liian vähän. En nyt kuitenkaan tarkoita ihmissuhdeseikkailuja, enkä myöskään sen luokan seikkailuja, joissa ostetaan vain menolippu Meksikoon. Vaikka kieltämättä ajatus pelkän menolipun ostamisesta Meksikoon onkin kutkuttava, silloin heittäisin repun selkääni ja ottaisin elämänkumppaniani kädestä kiinni ja sanoisin, nyt mennään, maailma odottaa meitä!

Mutta niin, seikkailut voivat myös olla jokapäiväisiä irtiottoja arjesta, jonkin asian näkemistä uudesta näkökulmasta. Seikkailu parhaimmillaan johtaa ennennäkemättömään riemuun, ja sen muisteleminen tuo hymyn huulille niinä päivinä, jolloin seikkailut eivät jostain syystä ole mahdollisia. Sillä jos joka päivä seikkailisi, se veisi hohdon koko asiasta!

Tänään päätin lähteä seikkailemaan. Otin seikkailuni kohteeksi erään Helsingin kaupunginosan, Malmin. Olen jo tovin katsellut Malmia sillä silmällä, syy siihen oli eräs rakennus ( kolmas kuva), joka satuin näkemään yhden kerran odotellessani bussia. Minun mielikuvani Malmista perustuivat lähinnä lukuisiin juottoloihin ja niiden lukuisten asiakkaiden lukuisiin puukkotappeluihin ja räjähtäneisiin poliisitaloihin. Sekä ylenpalttiseen ankeuteen. Päätin siis lähteä tutkimaan, voisiko Malmi tarjota mitään muuta, kuin lukuisia juottoloita ja niiden lukuisten asiakkaiden lukuisia puukkotappeluita ja räjähtäneitä poliisitaloja.

Minun täytyy sanoa, että yllätyin iloisesti ja jouduin muuttamaan käsitykseni Malmista. Kaupunginosa ei ollut pelkkää harmaata ja ankeaa betonikerrostaloa, vaan joukossa oli myös ehdottomia helmiä. Rakastuin kauniisiin vanhoihin taloihin, joista osasta huokui rakastamani funkkishenkisyys, ja voi, kunpa voisin muuttaa asumaan johonkin niistä, mikäli ne vain asuinkäytössä olisivat! Ihastuin kaupunginosan vahvaan kontrastiin, joka tasapainotteli uuden ja ruman sekä vanhan ja kauniin keskellä. Ja mikä voisikaan olla oikeasti hienompaa, kuin Lundian outlet-myymälä ja eräs toinen huonekalukauppa Hankkijan vanhassa talossa, parempaa paikkaa en voisi moisille keksiä!

Minusta tuntui tavallaan hyvin hassulta kaivaa kamera esiin ja pokkana kuvailla taloja, joista joku kenties saattoi olla jonkun ihmisen koti. Olin etukäteen päättänyt, seikkailumielessä siis, sepittää olevani joko arkkitehtiopiskelija tai toimittaja, jos joku tulisi ihmettelemään, miksi joku kuvailee asuntoja Malmilla. Tai sitten olisin vaan heittäytynyt turisiksi. Sain olla yllättävän rauhassa, mutta laittaessani viimeisen kuvan jälkeen kameraa takaisin laukkuun, juttusilleni tuli vanha papparainen. Papparainen sanoi, " minusta kans kuva!". Ja minähän otin, papparainen poseerasi rujosti, mutta merkityksellisesti. Harmi, etten tajunnut kysyä lupaa kuvan julkaisemiseen internetissä, joten te joudutte tyytymään mielikuvituksenne voimaan miettiessänne, millainen papparainen mahtoikaan olla. Mutta sanottakoon, seikkailu oli hyvä ja hauska ja piristävä, taidan tehdä tästä tavan! Seikkailkaa tekin!

11.10.2010

Luku 2.

10 copy 2


10 copy

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla


Lempivaatteet, mitä ne oikein ovat? Jos minulta kysytään lempivaatteen määrettä, voin rehellisesti myöntää, etten osaa sellaista antaa. Lempivaate kun oikeastaan riippuu niin paljon mielentilasta sekä vallitsevasta oman elämän ajanhengestä. Lempivaatteet luonnollisesti vaihtelevat ja muuttuvat, jostain lempivaatteesta saattaa yhtäkkiä tulla lempi-inhokkivaate. Toisaalta, hetken päästä lempi-inhokki on taas takaisin lempivaatteissa. Sangen visaista!

Mutta sen voin sanoa, lempivaatteissa on sitä jotain. Vaikka ne eivät vaatteina olisi kovin helppoja, tuntuvat ne yllä helpoilta ja luonnollisilta. Sellaiselta, mikä olisi lähestulkoon aina voinut olla osa vaatekaappisi sisältöä! Lempivaatteet ovat myös sellaisia, jotka usein päätyvät ylle, toisaalta joku lempivaate saattaa olla sellainen, että sitä tulee käytettyä kerran vuodessa. Ja silti, se on sinulle erityinen, lempivaate.

Tällä hetkellä ehdoton lempivaatteeni on kaapumekko. Jos jonkun vaatteen voi ikinä rakastaa rikki, se on tällä hetkellä tämä! Sitä en osaa sanoa, säilyykö vaate lempivaatteissani, vai hehkutanko puolen vuoden päästä uuden vaatteen nimeen, jonkin sellaisen, joka on vuosi sitten ollut lempivaatteeni. Ja kaapumekko hetken oltuaan jäähyllä, muuttuukin taas lempivaatteeksi. Lempivaatteiden kiertokulku on siis loputon, on tavallaan lohdullista tietää, että lempivaatteen menetettyä statuksensa, se ei kuitenkaan ole lopullista, ainoastaan tilapäistä.

10.10.2010

Luku 1.

On koittanut aika uuden blogin. Edellinen blogi oli ottanut minut vangikseen, en yksinkertaisesti osannut kirjoittaa sinne mitään muuta, kuin omakohtaista tyylipohdintaa. Omakohtainen tyylipohdinta on ihanaa, rakastan sitä, mutta paloin halusta kirjoittaa myös jotain muuta. Mutta en vain osannut. Olin kahlittuna.

Mutta joskus ne kahleetkin murtuvat. Koitti uusi päivä, ja löysin itseni luomasta uutta blogia. Uutta alkua. Jäähyväiset kahleille, olen vapaa kuin taivaan linut kirjoittamaan ihan mistä minua huvittaa! Tiedän kuitenkin jo etukäteen, että linja aiempaan ei muutu radikaalisti, se siis jää nähtäväksi, millaiseksi blogi tulee kasvamaan. Sen tiedän, etten ahdista sitä taipumaan mihinkään, mikä ei tunnu luontevalta ja siltä, minkä voisin itse allekirjoittaa.

Miettiessäni blogille nimeä, ajatuksenjuoksuni palasi aina ja uudestaan ja uudestaan yhteen tiettyyn nimiehdokkaaseen. Ehdokas muuttui erityiseksi ja ymmärsin kuinka en enää voisi edes miettiä mitään muuta nimeä, kuin tämä in this light and on this evening. Se ei kaipaa selittelyjä, se vain on. Joidenkin asioiden pitää vain olla, eikä niitä voi sen kummemmin selittää, sillä ne vain ovat. Täydellisinä juuri sellaisinaan. Mutta nyt, tervetuloa uuteen blogiini!